Vaihtokauppa joka kannatti

Iltalehti kirjoittaa Sinisestä Tulevaisuudesta. Puolue syyttää surkeasta menestyksestään kaikkea muuta paitsi sitä ilmeisintä syytä: kukaan ei äänestänyt 2015 vaaleissa eduskuntaan puoluetta nimeltä ”Sininen Tulevaisuus”, vaan Perussuomalaisia. Lisäksi puolueen vaalistrategia oli hieman väärin valittu, sillä se koostui lähinnä entisille kannattajille vittuilusta ja markkinoimalla itseään jonkinlaisena light-versiona Perussuomalaisista. Äänestäjät kokivat tuleensa petetyksi, varsinkin kun puolueen olemassaoloa perusteltiin Suomen (siihen asti) vihatuimman hallituksen pelastamisella.

Varsinkin tuo viimeinen kohta herättää kysymään että mitä ihmettä keskivertosinisen päässä liikkui kun loikkauspäätös tehtiin? Kenties he kuvittelivat leikkivänsä kollektiivisesti Risto Rytiä, joka uhrasi oman tulevaisuutensa pelastaakseen Suomen. Tosin tässä tapauksessa lopputulos oli tismalleen päinvastainen, sillä he pelastivat Suomen sijaan vain Soinin ja hänen hillotolppansa. Kyllä tempulla historiankirjoihin varmasti pääsee, mutta tuskinpa heitä muistetaan kovin hyvässä valossa.

Soinin toiminnasta voi esittää kaksi arvelua. Hän joko a) tiesi täysin ettei loikkareilla ja tulevalla puoluevirityksellä ole mitään tulevaisuutta tai b) hän uskoi vilpittömästi omaan erinomaisuuteensa ja että Perussuomalaisten kenttäväki hajaantuisi samalla tavoin kuin eduskuntaryhmä. Itse uskon tulkintaan b, mutta toisaalta vaihtoehdon a puolesta puhuu se seikka, ettei hän enää lähtenyt ehdolle häviämään vaaleja.

Siniset ovat eräänlainen julkinen tirkistysikkuna reaktioille, kun jotkut joutuvat megalomaaninen kusetuksen kohteeksi. Tyypillisesti uhrit häpeävät uhriksi joutumistaan, eli he eivät voi tunnustaa itselleen ilmeisintä selitystä, vaan he alkavat uskoa salaliittoteorioihin ”puolueen kaappauksesta”, tai sitten he eivät voi olla näkemättä käsimerkkejä joita ei koskaan esitetty. Tai vielä pahempaa, joutua myöntämään itselleen että he uhrasivat oman poliittisen tulevaisuutensa pelastaakseen Soinin.

Poliisista

(Alkuperäinen kirjoitus on julkaistu 15.6.2008 vanhassa blogissani.)

Vantaan asetakavarikon jälkimainingeissa on kuultu monenlaisia näkemyksiä, joista valtavirran mukaan poliisi on munannut itsensä täydellisesti ja poliisin uskottavuus viranomaisena on jotakuinkin mennyttä. En väitä etteikö poliisin toiminnassa voitaisi osoittaa kiistattomia virheitä ja ylilyöntejä, mutta pidetäänpä tietty suhteellisuudentaju kuitenkin mielessä.

Poliisi on tutkiva, toimeenpaneva ja yleistä järjestystä valvova viranomainen, jolle on sälytetty kaikkein ikävimmät ja vittumaisimmat tehtävät, mitä rauhanajan yhteiskunnasta on ylipäätään löydettävissä. Tämähän kiihkeimmiltä poliisinarvostelijoilta aina unohtuu, samoin kuin sekin tosiasia, jonka mukaan poliisi toimii ainoastaan olemassa olevan lainsäädännön puitteissa. Suomeksi sanoen: jos lainsäädännöstä päättävä eduskunta säätää jonkun älyttömän lain jota valvoessaan poliisi pidättää sinut, vika ei suinkaan ole poliisiviranomaisessa, vaan lainsäätäjässä. Tästä huolimatta allekirjoittanut on kuitenkin iloinen siitä, ettei poliisi voi itse tulkita lakeja tai ottaa tuomarinvaltuuksia. En siis viihtyisi missään Judge Dredd –tyylisessä, tai yksityisiin poliisilaitoksiin turvaavassa yhteiskunnassa.

Mitä tuohon Vantaan tapaukseen (ja muihin vastaaviin) tulee, niin kuvittelen poliisin aina munaukseen päätyneestä ratkaisusta päättäessään olleen samassa tilanteessa kuin kuuluisuutta hoitavien lääkäreiden, joiden täytyy valita kahdesta eri hoitomenetelmästä joista kumpikin voi tappaa, mutta vain toinen johtaa onnistuneeseen lopputulokseen. Jos hoito onnistuu, lääkärikuntaa juhlitaan sankareina, mutta jos potilas kuolee, koko maailma kiljuu kuinka lääkärit tappoivat hänet. Tekevälle kuitenkin sattuu, eikä (jälkeenpäin) helposti osoitettavilta virheiltä voida koskaan täysin välttyä, varsinkin kun päätöksiä pitää tehdä nopeasti. Tästä huolimatta poliisi nauttii varsin korkeaa luottamusta kansalaisten keskuudessa.

Itse olen joutunut elämäni aikana poliisin kanssa tekemisiin ehkä vajaat kymmenkunta kertaa. Kaksi kertaa sakotettavana, pari kertaa puhallutettavana (liikenteessä), yhden kerran asianomistajana ja muilla kerroilla sivumennen tilanteeseen osuneena, enkä ole kertaakaan kokenut joutuneeni pompottelun tai mielivallan uhriksi, joihin poliisinvastustajat – kumma kyllä – törmäävät joka kerran joutuessaan poliisin kanssa tekemisiin. Henkilökohtaisesti minulla ei siis ole poliisista kerrassaan mitään pahaa sanottavaa, joskin ”ymmärrän”, jos joku natsisikavitunhomopaskalakkia mellakan aikana huutava ja siniseksi pamputettu Suvi-petteri on asiasta eri mieltä..

Kun tarkastelen kirjoitusta 11 vuotta myöhemmin, ainoastaan yksi kohta vaatii erityistä täsmennystä: nykyään voi joutua poliisin tutkinnan kohteeksi ilman että olisi rikkonut mitään eduskunnan säätämää lakia. (Tarkoitan tietysti vihapuhetta.) Tämä vaatii ja tähän uhrataan resursseja, jotka luonnollisesti ovat pois joltain toiselta poliisityön sektorilta.

Lisäksi poliisin työtä vaikeuttavat nykyään kaikenlaiset kummalliset poliittisen korrektiuden edellyttämät hienotunteisuuskäytännöt, esimerkiksi tuntomerkkien pihistely. Periaatteena ei enää tunnu olevan ”konnat kiinni keinolla millä hyvänsä ja oikeuden eteen”, vaan ”konnat kiinni, mutta varotaan suututtamasta puolestaloukkaantujia sekä muita uhriutujia”.

Saa nähdä kuinka tässä käy. Rivipoliisi palvelee (toistaiseksi) tavallista kansalaista asianmukaisesti, mutta veikkaanpa että kymmenen vuoden päästä poliisin sisäinen ajatusrikosjahti on tehnyt tehtävänsä ja rivipoliisi nauttii tavallisen kansalaisen slmissä yhtä suurta luottamusta kuin miliisi.

Valuvika

Äärimmilleen viety suvaitsevaisuus johtaa siihen, että suvaitseva osapuoli muuttuu ennen pitkää kohteensa kaltaiseksi.

Kun herra antaa viran, hän antaa järjenkin

Johannes Virolaisen toteamus on kuulijasta riippuen joko syvällinen viisaus tai hyvin kyyninen näkemys johtajuudesta. Ihmisjohtamisen muunnelma Virolaisen tokaisusta kuuluisi: ”Kun saat alaisia, pätevöidyt myös henkilöstöjohtajaksi.”

Johtotehtäviin päästään tyypillisesti joko ansioilla, suhteilla, tai virkaiän perusteella. Millä tahansa perusteella ylennys onkin saatu, se ei yksinään vielä riitä ennustamaan millainen henkilö on esimiehenä. Jos esimies on täysin kyvytön johtamaan, pikkufirmassa itseään kunnioittavat alaiset vaihtavat tuota pikaa työpaikkaa, eikä isommissakaan firmoissa alaisten kanssa riitelevää esimiestä välttämättä kauaa siedetä. Jälkimmäisessä poikkeuksena on vain se tilanne, jossa alaistensa kanssa kahinoiva esimies istuu riittävän korkealla firman hierarkiassa.

”If you want to test a man's character, give him power.”

-Abraham Lincoln

Hyvin harvoin esimies on heti esimieheksi päästyään (tai jouduttuaan?) täysin kelvoton ihmisten johtamisessa. Alamäki alkaa kun esimies huomaa alaisten toteuttavan aina hänen tahtonsa ja päättelee tämän johtuvan hänen henkilökohtaisista johtamisominaisuuksistaan. Todellisuudessa alaiset tottelevat vain koska heidän on pakko totella.

Omassa työhistoriassani on ollut monenlaisia esimiehiä ja ylivoimainen enemmistö heistä on ollut ammattitaitoisia sekä asiallisia. Paradoksaalisesti ne ammatillisesti kaikkein pätevimmät esimiehet ovat samalla olleet kaikkein surkeimpia alaisten käsittelijöitä. Kahdella näistä patologisesta tapauksesta yhdistyvät kaikki seuraavan listan ominaisuudet, mikä on melkoinen saavutus. Kaikki seuraavien esimiestyyppien sitaatit ovat peräisin elävästä elämästä:

Aikaruhtinas: ”Taukojen ajankohta ja kesto on sitten minuutilleen kuten TES sanoo.” Tätä vaadittiin kohteessa, jossa kävelymatka kahvikopille kesti kymmenisen minuuttia, vaikka työntekijät itse halusivat tehdä aamu- ja iltapäivän ilman kahvitaukoja, mutta pitää vastineeksi välissä hieman pidemmän ruokatunnin. Mutta koska ei, niin ei.

”Työpäivä alkaa tasan kello 7.00, joka tarkoittaa että teidän pitää olla menossa kyseiseen aikaan kohti työkohdetta työkalut mukananne!” Et ole väärässä. Liukuhihnahommissa tämä saattaa toimiakin, mutta muualla mallin menestys on.. vähemmän hyvä. Käytännössä tämä malli kestää vain niin kauan kun esimies on näköpiirissä. Jos esimies seuraa työn tekemistä koko ajan, seurauksena on lievennetty versio italialaisesta lakosta: työtä kyllä tehdään, mutta löysemmällä tahdilla.

”Haluatte lähteä pukukaapille, vaikka työaikaa on vielä viisi minuuttia jäljellä? Meitä on täällä kuusi miestä, eli siinähän menisi puolen tunnin työpanos hukkaan! Pitäisi ajatella vähän firmaa, eikä olla noin itsekäs.” Tämä kommentti irtosi esimiehen huulilta tilanteessa jossa töitä oli tehty puoli vuorokautta minimaalisilla tauoilla. Kaikki olivat jääneet ylitöihin vapaaehtoisesti, mutta luonnollisesti tällä ei ollut merkitystä.

Pihtarikapitalisti: ”Minimitarve on sata yksikköä? Tilataan alkuun puolet tuosta ja katsotaan mihin asti päästään.” (Viikkoa myöhemmin) ”Miten niin tarvikkeet ovat lopussa? Paljonko se vajaus on? Viisikymmentä? Tilataan vielä kolmekymmentä, mutta niillä pitää sitten pärjätä.” Pihtarikapitalisti ei ymmärrä käsitettä ”minimi”, joka on se laskettu määrä jota pienemmällä ei tulla toimeen missään tapauksessa. Patologiset tapaukset suhtautuvat firman rahoihin kuin omiinsa: alaisen pyyntö saada tarvikkeita on pelkkä ovela juoni houkutella hänet tuhlaamaan rahaa. Jos tämänkaltaisella esimiehellä on idoli, se on talousaliupseeri Mäkilä.

Paradoksaalisesti nämä saiturit eivät suostu näkemään tavaroiden jatkuvasta tilaamisesta firmalle koituvia kuluja. Pääasia on ettei rahoja tuhlata ”ylimääräiseen”.

”Hoiditte projektin ja viivan alle jäi kulujen jälkeen 40k€ voittoa. Tavoitteena oli saada yli 50k€, hoiditte asiat huonosti. En ole tyytyväinen.” Tämä sanottiin projektin loppupalaverissa, tilanteessa jossa projektin vetäjä odotti saavansa kiitoksia ongelmattomasta ja edellä aikataulua valmistuneesta työstä. Arvatkaapa kahdesti suostuiko em. palautteen saaja uuden projektin nokkamieheksi?

Työnarkomaani: ”Miten niin työpäivä päättyy virallisen työajan jälkeen? Kyllä sitä voi suunnitella seuraavan päivän hommia jo edellisenä illalla.” Työnarkomaanin kotona odottaa harvinaisen ruma ja/tai vittumainen akka, tai hänellä ei ole mitään elämää työtä lukuunottamatta. Ei alaisia kiinnosta pätkän vertaa vaikka esimies paiskisi töitä Johtaja Uuno Turhapuron tapaan nukkuessaankin. Palkka ei nouse tuntityötä tekevällä alaisella suuremmaksi, vaikka tämä käyttäisi kaiken aikansa työnarkomaanipomonsa miellyttämiseen. Mikä on jo lähtökohtaisesti järjetön ajatus, sillä miten paljon tahansa alainen tekeekin, työnarkomaanipomo vertaa mielessään alaisen ponnisteluja omiinsa ja toteaa edelliset aina riittämättömäksi.

”Pojat, jääkää viikonlopuksi töihin. Minäkin jään!” Esimiehen toiveelle naurettiin vedet silmissä hänen poistuttuaan kuulomatkan ulkopuolelle. Luultavasti jokainen kynnelle kykenevä olisi jäänyt kyseisenä viikonloppuna töihin, jos esimies olisi ilmoittanut ettei syystä tai toisesta pääsisikään silloin töihin.

Luonnollisesti nämä kuvailemani tapaukset ovat äärimmäisiä. En sano etteikö tuollaisia esimiehiä tarvita. Rajoittaisin heidän käyttönsä vain isoihin firmoihin ja tilanteisiin jossa työmaan työmoraali ja työteho on laskenut syystä tahi toisesta niin alas, että vain tuonkaltainen henkilö voi pelastaa tilanteen luisumasta lopullisesti käsistä.

Mikäli värväydyt töihin pikkufirmaan ja esimies paljastuu kuvailemiani piirteitä omaavaksi JOHTAJAKSI, suosittelen lämpimästi irtisanoutumista koeajalla ja paremman työpaikan hankkimista.

Resurrection

Herättelen blogin pikkuhiljaa henkiin.