Poliisista

(Alkuperäinen kirjoitus on julkaistu 15.6.2008 vanhassa blogissani.)

Vantaan asetakavarikon jälkimainingeissa on kuultu monenlaisia näkemyksiä, joista valtavirran mukaan poliisi on munannut itsensä täydellisesti ja poliisin uskottavuus viranomaisena on jotakuinkin mennyttä. En väitä etteikö poliisin toiminnassa voitaisi osoittaa kiistattomia virheitä ja ylilyöntejä, mutta pidetäänpä tietty suhteellisuudentaju kuitenkin mielessä.

Poliisi on tutkiva, toimeenpaneva ja yleistä järjestystä valvova viranomainen, jolle on sälytetty kaikkein ikävimmät ja vittumaisimmat tehtävät, mitä rauhanajan yhteiskunnasta on ylipäätään löydettävissä. Tämähän kiihkeimmiltä poliisinarvostelijoilta aina unohtuu, samoin kuin sekin tosiasia, jonka mukaan poliisi toimii ainoastaan olemassa olevan lainsäädännön puitteissa. Suomeksi sanoen: jos lainsäädännöstä päättävä eduskunta säätää jonkun älyttömän lain jota valvoessaan poliisi pidättää sinut, vika ei suinkaan ole poliisiviranomaisessa, vaan lainsäätäjässä. Tästä huolimatta allekirjoittanut on kuitenkin iloinen siitä, ettei poliisi voi itse tulkita lakeja tai ottaa tuomarinvaltuuksia. En siis viihtyisi missään Judge Dredd –tyylisessä, tai yksityisiin poliisilaitoksiin turvaavassa yhteiskunnassa.

Mitä tuohon Vantaan tapaukseen (ja muihin vastaaviin) tulee, niin kuvittelen poliisin aina munaukseen päätyneestä ratkaisusta päättäessään olleen samassa tilanteessa kuin kuuluisuutta hoitavien lääkäreiden, joiden täytyy valita kahdesta eri hoitomenetelmästä joista kumpikin voi tappaa, mutta vain toinen johtaa onnistuneeseen lopputulokseen. Jos hoito onnistuu, lääkärikuntaa juhlitaan sankareina, mutta jos potilas kuolee, koko maailma kiljuu kuinka lääkärit tappoivat hänet. Tekevälle kuitenkin sattuu, eikä (jälkeenpäin) helposti osoitettavilta virheiltä voida koskaan täysin välttyä, varsinkin kun päätöksiä pitää tehdä nopeasti. Tästä huolimatta poliisi nauttii varsin korkeaa luottamusta kansalaisten keskuudessa.

Itse olen joutunut elämäni aikana poliisin kanssa tekemisiin ehkä vajaat kymmenkunta kertaa. Kaksi kertaa sakotettavana, pari kertaa puhallutettavana (liikenteessä), yhden kerran asianomistajana ja muilla kerroilla sivumennen tilanteeseen osuneena, enkä ole kertaakaan kokenut joutuneeni pompottelun tai mielivallan uhriksi, joihin poliisinvastustajat – kumma kyllä – törmäävät joka kerran joutuessaan poliisin kanssa tekemisiin. Henkilökohtaisesti minulla ei siis ole poliisista kerrassaan mitään pahaa sanottavaa, joskin ”ymmärrän”, jos joku natsisikavitunhomopaskalakkia mellakan aikana huutava ja siniseksi pamputettu Suvi-petteri on asiasta eri mieltä..

Kun tarkastelen kirjoitusta 11 vuotta myöhemmin, ainoastaan yksi kohta vaatii erityistä täsmennystä: nykyään voi joutua poliisin tutkinnan kohteeksi ilman että olisi rikkonut mitään eduskunnan säätämää lakia. (Tarkoitan tietysti vihapuhetta.) Tämä vaatii ja tähän uhrataan resursseja, jotka luonnollisesti ovat pois joltain toiselta poliisityön sektorilta.

Lisäksi poliisin työtä vaikeuttavat nykyään kaikenlaiset kummalliset poliittisen korrektiuden edellyttämät hienotunteisuuskäytännöt, esimerkiksi tuntomerkkien pihistely. Periaatteena ei enää tunnu olevan ”konnat kiinni keinolla millä hyvänsä ja oikeuden eteen”, vaan ”konnat kiinni, mutta varotaan suututtamasta puolestaloukkaantujia sekä muita uhriutujia”.

Saa nähdä kuinka tässä käy. Rivipoliisi palvelee (toistaiseksi) tavallista kansalaista asianmukaisesti, mutta veikkaanpa että kymmenen vuoden päästä poliisin sisäinen ajatusrikosjahti on tehnyt tehtävänsä ja rivipoliisi nauttii tavallisen kansalaisen slmissä yhtä suurta luottamusta kuin miliisi.