Vaihtokauppa joka kannatti

Iltalehti kirjoittaa Sinisestä Tulevaisuudesta. Puolue syyttää surkeasta menestyksestään kaikkea muuta paitsi sitä ilmeisintä syytä: kukaan ei äänestänyt 2015 vaaleissa eduskuntaan puoluetta nimeltä ”Sininen Tulevaisuus”, vaan Perussuomalaisia. Lisäksi puolueen vaalistrategia oli hieman väärin valittu, sillä se koostui lähinnä entisille kannattajille vittuilusta ja markkinoimalla itseään jonkinlaisena light-versiona Perussuomalaisista. Äänestäjät kokivat tuleensa petetyksi, varsinkin kun puolueen olemassaoloa perusteltiin Suomen (siihen asti) vihatuimman hallituksen pelastamisella.

Varsinkin tuo viimeinen kohta herättää kysymään että mitä ihmettä keskivertosinisen päässä liikkui kun loikkauspäätös tehtiin? Kenties he kuvittelivat leikkivänsä kollektiivisesti Risto Rytiä, joka uhrasi oman tulevaisuutensa pelastaakseen Suomen. Tosin tässä tapauksessa lopputulos oli tismalleen päinvastainen, sillä he pelastivat Suomen sijaan vain Soinin ja hänen hillotolppansa. Kyllä tempulla historiankirjoihin varmasti pääsee, mutta tuskinpa heitä muistetaan kovin hyvässä valossa.

Soinin toiminnasta voi esittää kaksi arvelua. Hän joko a) tiesi täysin ettei loikkareilla ja tulevalla puoluevirityksellä ole mitään tulevaisuutta tai b) hän uskoi vilpittömästi omaan erinomaisuuteensa ja että Perussuomalaisten kenttäväki hajaantuisi samalla tavoin kuin eduskuntaryhmä. Itse uskon tulkintaan b, mutta toisaalta vaihtoehdon a puolesta puhuu se seikka, ettei hän enää lähtenyt ehdolle häviämään vaaleja.

Siniset ovat eräänlainen julkinen tirkistysikkuna reaktioille, kun jotkut joutuvat megalomaaninen kusetuksen kohteeksi. Tyypillisesti uhrit häpeävät uhriksi joutumistaan, eli he eivät voi tunnustaa itselleen ilmeisintä selitystä, vaan he alkavat uskoa salaliittoteorioihin ”puolueen kaappauksesta”, tai sitten he eivät voi olla näkemättä käsimerkkejä joita ei koskaan esitetty. Tai vielä pahempaa, joutua myöntämään itselleen että he uhrasivat oman poliittisen tulevaisuutensa pelastaakseen Soinin.

Kun herra antaa viran, hän antaa järjenkin

Johannes Virolaisen toteamus on kuulijasta riippuen joko syvällinen viisaus tai hyvin kyyninen näkemys johtajuudesta. Ihmisjohtamisen muunnelma Virolaisen tokaisusta kuuluisi: ”Kun saat alaisia, pätevöidyt myös henkilöstöjohtajaksi.”

Johtotehtäviin päästään tyypillisesti joko ansioilla, suhteilla, tai virkaiän perusteella. Millä tahansa perusteella ylennys onkin saatu, se ei yksinään vielä riitä ennustamaan millainen henkilö on esimiehenä. Jos esimies on täysin kyvytön johtamaan, pikkufirmassa itseään kunnioittavat alaiset vaihtavat tuota pikaa työpaikkaa, eikä isommissakaan firmoissa alaisten kanssa riitelevää esimiestä välttämättä kauaa siedetä. Jälkimmäisessä poikkeuksena on vain se tilanne, jossa alaistensa kanssa kahinoiva esimies istuu riittävän korkealla firman hierarkiassa.

”If you want to test a man's character, give him power.”

-Abraham Lincoln

Hyvin harvoin esimies on heti esimieheksi päästyään (tai jouduttuaan?) täysin kelvoton ihmisten johtamisessa. Alamäki alkaa kun esimies huomaa alaisten toteuttavan aina hänen tahtonsa ja päättelee tämän johtuvan hänen henkilökohtaisista johtamisominaisuuksistaan. Todellisuudessa alaiset tottelevat vain koska heidän on pakko totella.

Omassa työhistoriassani on ollut monenlaisia esimiehiä ja ylivoimainen enemmistö heistä on ollut ammattitaitoisia sekä asiallisia. Paradoksaalisesti ne ammatillisesti kaikkein pätevimmät esimiehet ovat samalla olleet kaikkein surkeimpia alaisten käsittelijöitä. Kahdella näistä patologisesta tapauksesta yhdistyvät kaikki seuraavan listan ominaisuudet, mikä on melkoinen saavutus. Kaikki seuraavien esimiestyyppien sitaatit ovat peräisin elävästä elämästä:

Aikaruhtinas: ”Taukojen ajankohta ja kesto on sitten minuutilleen kuten TES sanoo.” Tätä vaadittiin kohteessa, jossa kävelymatka kahvikopille kesti kymmenisen minuuttia, vaikka työntekijät itse halusivat tehdä aamu- ja iltapäivän ilman kahvitaukoja, mutta pitää vastineeksi välissä hieman pidemmän ruokatunnin. Mutta koska ei, niin ei.

”Työpäivä alkaa tasan kello 7.00, joka tarkoittaa että teidän pitää olla menossa kyseiseen aikaan kohti työkohdetta työkalut mukananne!” Et ole väärässä. Liukuhihnahommissa tämä saattaa toimiakin, mutta muualla mallin menestys on.. vähemmän hyvä. Käytännössä tämä malli kestää vain niin kauan kun esimies on näköpiirissä. Jos esimies seuraa työn tekemistä koko ajan, seurauksena on lievennetty versio italialaisesta lakosta: työtä kyllä tehdään, mutta löysemmällä tahdilla.

”Haluatte lähteä pukukaapille, vaikka työaikaa on vielä viisi minuuttia jäljellä? Meitä on täällä kuusi miestä, eli siinähän menisi puolen tunnin työpanos hukkaan! Pitäisi ajatella vähän firmaa, eikä olla noin itsekäs.” Tämä kommentti irtosi esimiehen huulilta tilanteessa jossa töitä oli tehty puoli vuorokautta minimaalisilla tauoilla. Kaikki olivat jääneet ylitöihin vapaaehtoisesti, mutta luonnollisesti tällä ei ollut merkitystä.

Pihtarikapitalisti: ”Minimitarve on sata yksikköä? Tilataan alkuun puolet tuosta ja katsotaan mihin asti päästään.” (Viikkoa myöhemmin) ”Miten niin tarvikkeet ovat lopussa? Paljonko se vajaus on? Viisikymmentä? Tilataan vielä kolmekymmentä, mutta niillä pitää sitten pärjätä.” Pihtarikapitalisti ei ymmärrä käsitettä ”minimi”, joka on se laskettu määrä jota pienemmällä ei tulla toimeen missään tapauksessa. Patologiset tapaukset suhtautuvat firman rahoihin kuin omiinsa: alaisen pyyntö saada tarvikkeita on pelkkä ovela juoni houkutella hänet tuhlaamaan rahaa. Jos tämänkaltaisella esimiehellä on idoli, se on talousaliupseeri Mäkilä.

Paradoksaalisesti nämä saiturit eivät suostu näkemään tavaroiden jatkuvasta tilaamisesta firmalle koituvia kuluja. Pääasia on ettei rahoja tuhlata ”ylimääräiseen”.

”Hoiditte projektin ja viivan alle jäi kulujen jälkeen 40k€ voittoa. Tavoitteena oli saada yli 50k€, hoiditte asiat huonosti. En ole tyytyväinen.” Tämä sanottiin projektin loppupalaverissa, tilanteessa jossa projektin vetäjä odotti saavansa kiitoksia ongelmattomasta ja edellä aikataulua valmistuneesta työstä. Arvatkaapa kahdesti suostuiko em. palautteen saaja uuden projektin nokkamieheksi?

Työnarkomaani: ”Miten niin työpäivä päättyy virallisen työajan jälkeen? Kyllä sitä voi suunnitella seuraavan päivän hommia jo edellisenä illalla.” Työnarkomaanin kotona odottaa harvinaisen ruma ja/tai vittumainen akka, tai hänellä ei ole mitään elämää työtä lukuunottamatta. Ei alaisia kiinnosta pätkän vertaa vaikka esimies paiskisi töitä Johtaja Uuno Turhapuron tapaan nukkuessaankin. Palkka ei nouse tuntityötä tekevällä alaisella suuremmaksi, vaikka tämä käyttäisi kaiken aikansa työnarkomaanipomonsa miellyttämiseen. Mikä on jo lähtökohtaisesti järjetön ajatus, sillä miten paljon tahansa alainen tekeekin, työnarkomaanipomo vertaa mielessään alaisen ponnisteluja omiinsa ja toteaa edelliset aina riittämättömäksi.

”Pojat, jääkää viikonlopuksi töihin. Minäkin jään!” Esimiehen toiveelle naurettiin vedet silmissä hänen poistuttuaan kuulomatkan ulkopuolelle. Luultavasti jokainen kynnelle kykenevä olisi jäänyt kyseisenä viikonloppuna töihin, jos esimies olisi ilmoittanut ettei syystä tai toisesta pääsisikään silloin töihin.

Luonnollisesti nämä kuvailemani tapaukset ovat äärimmäisiä. En sano etteikö tuollaisia esimiehiä tarvita. Rajoittaisin heidän käyttönsä vain isoihin firmoihin ja tilanteisiin jossa työmaan työmoraali ja työteho on laskenut syystä tahi toisesta niin alas, että vain tuonkaltainen henkilö voi pelastaa tilanteen luisumasta lopullisesti käsistä.

Mikäli värväydyt töihin pikkufirmaan ja esimies paljastuu kuvailemiani piirteitä omaavaksi JOHTAJAKSI, suosittelen lämpimästi irtisanoutumista koeajalla ja paremman työpaikan hankkimista.

Siperia opettaa

Vihreät larppaajat yrittivät nousta väkisin venäläiselle öljynporauslautalle ja nyt he istuvat tutkintavankeudessa syytettynä merirosvouksesta. Vankilassa oleminen ei ole alkanut hyvin: lakiapua ja tulkkia ei ole ollut välittömästi saatavilla, sellit ovat kylmiä, sellikavereina on ketjupolttajia ja kasvisruokaakaan ei tarjoilla pyynnöistä huolimatta.


Venäläinen oikeuslaitos on enemmän tai vähemmän vitsi, mutta jos tuomioksi tosiaan rapsahtaa julkisuudessa mainittu 10-15 vuotta, niin epäilen että Greenpeace ja muut kultapossukerhot etsivät jatkossa vaihtoehtoisia tapoja protestoida.

Jopa kovapäiset somalipiraatit ymmärsivät kiertää venäläiset alukset kaukaa viimeistään sen jälkeen, kun venäläinen laivasto ampui muutamien piraattien alukset merenpohjaan ja parin muun aluksen miehistö jätettiin ulapalle soutuveneeseen ilman ruokaa, juomaa sekä navigointilaitteita.

Uskonnollisuudesta

Jussi Halla-aho kirjoittaa: ”En pidä itseäni ateistina, koska mielestäni ateismiin kuuluu enemmän tai vähemmän aktiivinen Jumalan tai jumalien olemassaolon kiistäminen.”

Vrt. ”En pidä itseäni uskovaisena, koska mielestäni uskovaisuuteen kuuluu enemmän tai vähemmän aktiivinen Jumalan tai jumalien olemassaolon myöntäminen.” Tämä olisi myös oma vastaukseni mahdolliseen tiedusteluun uskonnottomuudestani.

JH-a jatkaa: ”Dawkinsista ja muista militanteista eroan myös siinä, että en pidä uskontoa lähtökohtaisesti haitallisena vaan ihmisen psykologiaan elimellisesti kuuluvana.”

Eli uskonnollisuus olisi tavallaan ”sisäänrakennettu” aivoihin. Voi hyvinkin olla, mutta yhtä hyvin kyseessä voi olla eräänlainen aivojen toimintahäiriö. Kirjassa Ingocnito – Aivojen salattu elämä on nimittäin mielenkiintoinen kappale:

”Eikä pidä unohtaa, että pelkkien kemikaalien lisäksi henkiseen elämään vaikuttaa paljon muitakin tekijöitä - kuten esimerkiksi aivoratojen rakenne. Otetaan vaikka epilepsia. Jos epileptisen kohtauksen polttopiste osuu tiettyyn kohtaan ohimolohkossa, ihminen ei kärsi kouristuksista, vaan seuraukset ovat paljon mutkikkaampia. Tuloksena on jonkinlainen ajattelun kouristus, jonka piirteitä ovat persoonallisuuden muutokset, hyperuskonnollisuus (pakkomielle uskonnosta ja uskonnolisen varmuuden tunne), hypergrafia (laaja kirjallinen tuotanto jostain aiheesta, yleensä uskonnosta), harhakäsitys jonkun toisen läsnäolosta ja usein myös pään sisällä kuuluvat äänet, joiden ihminen katsoo tulevan Jumalalta.”

Jos tiede onnistuu joskus todistamaan että fanaattinen uskonnollisuus on vain jonkinlainen epilepsian muoto, niin seuraukset tulevat olemaan mielenkiintoisia. Henkilö joka suhtautuu uskontoon fanaattisesti, voitaisiin tutkimusten jälkeen katsoa sairaaksi ja määrätä pakkohoitoon, ainakin jos hänen uskomuksensa olisivat sellaisia että hän olisi ennen pitkää vaaraksi itselleen ja/tai muille. Hoito sisältää tietysti oletuksen tilanteen korjattavuudesta, eli potilaalle voisi jäädä jonkinlainen kevytversio aiemmista uskomuksista, mutta ilman taipumuksia itsensä tai muiden vahingoittamiseen.

Ei kuulu meille

Mummo kaatui naamalleen ja Hesburgerin työntekijöiden piti oikein erikseen miettiä voivatko he soittaa paikalle taksin joka veisi mummelin sairaalaan. ”Mitä se nyt meidän liikkeen liepeille tulee kaatuilemaan, tuskin edes olisi ostanut meiltä mitään.”

Takavuosilta muistan uutisoidun tapauksesta, jossa 12-vuotias sokeritautia sairastava tyttö panikoi hänen verensokerinsa laskettua liian alas. Ainoat jotka reagoivat tytön hätään olivat puliukot, jotka ostivat tytölle jotain jolla hänen verensokerinsa saatiin nousemaan. ”Kunnon kansalaisia” hysteerisesti itkevä tyttö ei tuntunut vaivaavan. Luultavasti nämä samat nuhteettomat kansalaiset olisivat soittaneet ajatusta nopeammin hätänumeroon, jos paikalla olisi ollut yhdellä jalalla hyppivä lokki, tai vastaava.

Jokin tässä kuviossa ei nyt täsmää.

Uusi alku

Kun vähän yli vuosi sitten päätin pistää blogini(*) jäähylle, syitä oli kaksi. Ensimmäinen syy oli jonkinlainen kyllästyminen. Kirjoitettavaa oli, mutta monet muut sanoivat samat asiat niin paljon paremmin, että olisin vain keksinyt pyörän uudestaan. Toinen ja painavampi syy oli henkilökohtaisessa elämäntilanteessani tapahtunut muutos, joka sai aikaan eräänlaisen ”antaa mennä” -fiiliksen. Tuntui aivan siltä kuin olisi tarvittu jokin vielä äärimmäisempi muutos jotta olisin havahtunut silloisesta mielentilastani. Itse asiassa tuntemukseni olivat hyvin pitkälti samat kuin Arto Paasilinnan Hirtettyjen kettujen metsän majuri Remeksellä. Ulkomuistista siteeraten:

Majuri Remeksen puolesta kolmas maailmansota saisi syttyä vaikka heti. Siitä vaan! Ohjukset vohlaisivat mantereiden yllä, sitten alkaisi maailmanlaajuinen tappotyö. Majuri Remes komennettaisiin pioneeripataljoonan mukana rintamalle. Murrostettaisiin, sulutettaisiin, viritettäisiin tiet ja metsät miinoja täyteen. Koko maailma palaisi. Kukaan ei enää kyselisi vieläkö majuri Remes ryyppäili. Ikävä kyllä kolmas maailmansota ei syttynyt sinäkään aamuna.

Onneksi aika parantaa haavat. Nyt elämäntilanne on muuttunut parempaan suuntaan ja ansiokseni voin lukea sen etten tarvinnut suosta nousemiseen kallonkutistajien tai keijukaisten tukea.

Mitä itse blogiin tulee, niin luultavasti tyydyn enimmäkseen kirjoittelemaan lyhyitä kommentteja ajankohtaisiin asioihin, sillä pitkien esseiden raapustelu ei ole koskaan ollut se vahvin osa-alueeni. Katsotaan mitä tästä tulee..

(*)En muuten odottanut että kukaan keksisi varata blogspot-osoitteen ”poropoliisi” itselleen. Tarkoittaakohan tuo jotain jollain muullakin kuin suomen kielellä?

Bloggaajan uskontunnustus

Blogini, joka on netissä
Pyhitetty olkoon nimesi
Ilmestykööt blogitekstini
Niin netille kuin reaalimaailmallekin
Anna maailman kestää
Alituinen itseni toistaminen
Ja annan muille heidän väärät mielipiteensä anteeksi
Niin kuin saatan antaa anteeksi myös niille
Jotka ovat mielipiteeni kyseenalaistaneet
Äläkä saata vastaväittäjiäni totuuteen
Sillä blogini on Totuus
Oikeaoppisuus ja Rehellisyys
Iankaikkisesti

Amen